Meidän täytynee avoimesti tunnustaa, että me yleensä kiinnitämme herttisen vähän huomiota lehmien sorkkien hoitoon. Jos olemme kerran vuodessa sadatellen katkoneet pisimmät sorkkien päät, katsomme jo tehneemme riittävästi ja luonto saa pitää huolen lopusta. Kuitenkin kaikitenkin meillä harrastetaan lypsykarjanpitoa ja yritetään edullisia maitosaavutuksia ja meidän tulisi näinollen tehdä kaikkemme lehmän hyvinvoinnin hyväksi, sillä tiedämmehän, että lehmän tuottoisuus riippuu sen hyvinvoinnista. Emme ehkä aina tule ajatelleeksi, että lehmän hyvinvoinnilla ja sorkkien hoidolla on yhteytensä. Asia on nimittäin niin, että huonosorkkainen lehmä ei ikinä tuota niin paljon, mitä se tuottaisi tervesorkkaisena. Siitä ei päästä yli eikä ympäri.

Kun meillä pitkän ja kylmän talven vuoksi lehmät yleensä joutuvat suurimman osan vuotta seisomaan kytkettyinä paikallaan, on luonnollista, että sorkat, joiden rustot aina kasvavat, eivät kulu samalla tavalla kuin sil- loin, jos lehmä olisi laitumella. Sorkat kuluvat navetassa vähemmän kuin mitä ne kasvavat ja seurauksena on, että kuluminen on epätasaista ja rustoa alkaa kerääntyä liiaksi, epämuodostaen sorkan. Tästä taas on seurauksena, että lehmän jalka-asento käy vialliseksi, sille tulee vaikeaksi kävellä ja raskaaksi seistä, se liukastuu helposti ylösnoustessaan. Lehmä tulee heikoksi jaloistaan, kuten sanotaan, se tärisee seistessään ja se lypsää vähemmän kuin tervesorkkaisena. Usein se sairastuu venähdyksiin, nyrjähdyksiin, revehtymisiin ym. ja monesti saamme lopulta teurastaa lehmän, joka ei enää pääse jaloilleen. Joskin tässä on osansa muillakin olosuhteilla: hoidolla, navetalla, ruokinnalla, taudeilla ym., on kuitenkin sorkkien hoitokin muuan tärkeä tekijä, joka paljon vaikuttaa asiaan.

Meidän tulee pitää sorkat puhtaina. Tämän saavutamme siten, että huolehdimme tarkoituksenmukaisista alusista, kunnallisesta navetan lattiasta ja aika-ajoittain pesemme sorkat. Pesu voi tapahtua harjalla ja vettä kaatamalla. Lämpimänä aikana voimme esimerkiksi viedä eläimen lähimmän järven rantaan tätä varten ja talvella voimme ehkä sopivan ilman sattuessa antaa lehmän jonkun aikaa kävellä lumessa. Puhdistus ei kuitenkaan oikein onnistu, ellei sorkka ole säännöllinen ja liikarustosta vapaa. Meidän siis täytyy sitä vuolla.

Ken on ollut tekemisissä sorkkien leikkuun kanssa, hän tietää, mikä työ siinä tavallisesti on. Ennenkaikkea vaaditaan siinä kärsivällisyyttä. Lehmä voi olla kuin ”paholaisen riivaama”. Ne, jotka järjestelmällisesti sorkkahoitoa harjoittavat, toteavat kuitenkin yksimielisesti, että sorkkien vuoleminen ei ole ollenkaan niin kiusallinen tehtävä, jos eläimiä jo pienestä alkaen on totutettu antamaan nostaa jalkojaan. Samalla tavalla kuin vähitellen totutamme varsoja pitämään jalkaansa ylhäällä, pitäisi meidän tututtaa hiehoja.

Sorkkia olisi vuoltava kahdesti vuodessa. Nyt syksyllä lehmiä lopullisesti navettaan otettaessa olisi tarkistettava, ovatko niiden sorkat kesän kuluessa kuluneet epätasaisesti, jolloin ne on vuoltava säännöllisiksi. Kevättalvella, ennenkuin eläimet lasketaan laitumelle, tapahtuu toinen vuoleminen. Älköön niitä kuitenkaan vuoltako välittömästi ennen laitumelle laskemista, vaan jo kuukautta aikaisemmin, sillä sorkat ovat usein vuolemisen jälkeen, jos lehmä joutuu paljon kävelemään, arat.

Oikein vuollut etujalkojen sorkat ovat molemmat yhdessä verrattain säännöllisen pyöreät; takajalkojen taas enemmän pitkulaiset, sydämenmuotoiset. Ei voi tarkalleen sanoa, kuinka paljon sorkkien kärjistä on poistettava; tämä riippuu kustakin yksityisestä tapauksesta, siis sorkkien rakenteesta. 2-3 cm on tavallinen mitta. Myöskään ei voi mitoilla määrätä, kuinka paljon kannatinreunasta ja pohjasta on vuoltava. Kovin paksu ei pohja tavallisesti ole eikä sitä pidä ohentaa enintään kuin sen verran, että voimakkaasti peukalla puristettaessa huomataan sen antavan jonkunverran perään. Kannatinreunan tulee aina olla samassa tasossa kuin pohjan. Myöskin sorkan sisäsyrjät voidaan ohuesti vuolla, ainakin sen verran, että sorkkaväli saadaan puhtaaksi ja säännölliseksi sekä irtorusto pois. Hyvin vuoltu sorkka pohjaa kauttaaltaan maahan.

Sorkkien lyhentämisessä käytetään sorkkarautoja, saksia, sahaa, iskurautaa ym. Sorkkarauta on suuren meisselin tapainen, pitkällä puuvarrella varustettu terävä rauta, jonka päähän lyödään joko vasaralla tai kirveellä. Kirvestä käytettäessä tulee aina asettaa sorkan alle tasainen laudanpätkä. Sorkan tasaisesti lyhetessä laudalta voidaan sorkka lyhentää yhdellä iskulla. Vaarattomampi, mutta hitaampi keino on sahan käyttö. Myös tällöin asetetaan lauta sorkan alle ja tavallisella kirvesmiehen sahalla sahataan sorkan kärjet. Vielä paremmat ovat erikoiset sorkkasakset, joilla sorkat voidaan lyhentää hyvin helposti ja vaivattomasti.

Itse toimitus on aina suoritettava ilman pakkoa. Eläin kiinnitetään verrattain lähelle pöytää ja jotta se ei kääntelisi, voidaan käytävän pitkä puomi sijoittaa pöydältä käytävälle. Takajalkoja nostettaessa ei niitä saa nostaa liian korkealle eikä niitä saa pitää vain heikosti käsillä kiinni, vaan on asetuttava lehmän taakse kuten hevosellakin, ja tulee lehmän saada nojata takajalkaansa nostajan reiteen, kuten hevonen nojaa sitä kengitettäessä. Hyvä on lisäksi asettaa puupölkky takajalan kohdalle siten, että ylösnostetun jalan sorkka voi kärjellään nojata pölkkyyn. Näin sorkka pysyy paikallaan ja sorkkapohjan vuoleminen kavioveitsellä tai suurella iskuveitsellä voi vaivatta tapahtua. Kun etusorkkia käsitellään nostetaan jalka taas varovaisesti, pannaan nostajan väliin ja nostaja ottaa sitten varovasti lisäsorkkien kohdalta kiinni ja asettaa jälleen sorkan pölkyn varaan siten, että sorkan kärki nojaa pölkkyyn.

On kuitenkin, kuten tunnettua, sellaisia yksilöitä, joista tässä työssä ei helposti selviä. Vaikka kuinka kauniisti yrittäisi toimituksen suorittaa, ei eläin rauhoitu, vaan potkii ja temmeltää niin, ettei vuolemisesta tule mitään. Silloin täytyy kyllä turvautua pakkokeinoihin, jotka kuitenkaan eivät saa olla liian rajuja.

Eläin sidotaan lyhyelti kiinni; puomi on edelleen hyvä olemassa. Yksi apulainen tarttuu ehkä eläimen sieraimiin, toinen sitoo silmukan etujalan vuohiseen ja heittää köyden selän yli pitäen jalkaa toiselta puolen köydellä ylhäällä kolmannen apulaisen pitäessä vahvasti käsin etujalasta. Ellei näinkään päästä tulokseen, voidaan varovaisesti koettaa etujalkanarua, jota käytetään siten, että köydenpätkä tuetaan kyynärnivelen ja etupolven keskivälille. Se pingoitetaan kiertämällä puukapulaa. Toisilla eläimillä tämä heti auttaa, toisilla ei ollenkaan, jolloin tietenkin keinosta on heti luovuttava. Narua käytetään tietysti siinä jalassa, jota käsitellään. Jos on kyseessä takajalka, voidaan liian potkiminen estää sitomalla köysisilmukka molempien jalkojen kinnernivelen yläpuolelle. Ellei tämä auta, voidaan takajalassakin käyttää jarrua kinnernivelen yläpuolella, mutta ennen sitä olisi kuitenkin syytä koettaa nostokankea, jöloin kanki pujotetaan takaraajojen välistä kinnernivelen etupuoleita ja pari vahvaa miestä nostaa kangesta jalan, samalla kun köydellä kierretään kinnernivel sekä nivelen ylä- että alapuolelta mahdollisimman kireälle kankeen kiinni. Hyvin vaikeasti käsiteltävät eläimet on monasti käsiteltävä ns. pakkopilttuissa.

Yleensä täytyy nimenomaan teroittaa, että sorkkien vuoleminen ei saa muodostua ihmisten ja eläinten kiusaamiseksi, sillä silloin voi vuolemisesta olla vahinkoa. Lehmä ehtyy, loukkaa itsensä ym. Tottuneet sorkkien hoitajat saavat tavallisesti toimituksen sujumaan ilman minkäänlaista hälinää ja tappelua. Ja jos sorkkien hoito voidaan näin toimittaa, koituu siitä se hyöty, jota tällä toimituksella tavoitellaankin.